Kulkutauti ja yhteiskunta

Maaliskuun 2020 aikana on esitetty kritiikkiä pääministeri Marinin ja joidenkin hallituspuolueiden haluttomuudesta ottaa valmiuslakia käyttöön. Tässä voi tehdä vertauksen Suomen talvisodan alkuun 1939. Risto Rytiä jouduttiin painostamaan aika lailla, ennen kuin hän suostui ottamaan pääministerin tehtävät vastaan. Kaukaa katsottuna silloinen poliittinen johtomme näyttää huomattavasti viisaammalta ja yhtenäisemmältä kuin paikan päältä katsottuna näytti. Päätöksiä tehtiin tuolloinkin liian myöhään, mutta usein samaan tahtiin kuin naapuritkin. Suomen pelasti 1939 osaltaan se, että liikekannallepano tehtiin ajoissa. Armeija meinattiin kuitenkin päästää takaisin kotiin marraskuussa, mikä olisi ollut tuhoisa ratkaisu.

THL ja muut terveysviranomaiset ovat tässä kriisissä samassa asemassa kuin pääesikunta ja sotilasjohto talvi- ja jatkosodassa. Jälkikäteen sotilasjohdon toimet näyttävät paljon selkeämmiltä ja perustellummilta kuin paikan päällä, missä tapahtui huomattavia virhearvioita, vääriä päätöksiä ja kaikenlaista sekoilua. Tärkeintä kuitenkin oli, että keskimäärin, lopputuloksena johto hallitsi tilanteen riittävän hyvin. Mokailuja on käsitelty historiankirjoituksessa hyvin helläkätisesti tai jopa aktiivisesti unohtaen: etsipä historiankirjoista tarkempaa kuvausta esim. ”hölmön tölväyksestä”.

Kuten talvisodan alkaessa, on nyt liian myöhäistä ryhtyä ostamaan kalustoa maailmalta. Muu maailma tarvitsee kalustonsa omaan käyttöön. Onneksemme Suomi on monessa asiassa pitänyt yllä varmuusvarastointia vuosikymmeniä, toivottavasti riittävästi. Toivon mukaan terveydenhoitojärjestelmällämme ei nyt ole ”malli Cajanderia”.

Virkakoneiston valmius: harjoittelu ja suunnitelmat

Yhteiskuntamme on periaatteessa suhteellisen hyvin varustautunut kriiseihin ja esim. suuronnettomuusharjoituksia tehdään säännöllisesti. Toivottavasti on tehty pandemiaharjoituksiakin, ihan paikallistason terveystoimessakin.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle jätettiin kuitenkin maaliskuun alkupuoleksi ainakin koronan kokoinen reikä. Kenen syy?

Hallituksen ministerien ei suoranaisesti. Ei yhteiskunnan pitäisi toimia niin, että ministeri keksii yksityiskohtaisen määräysjoukon viranomaisille. Eikä sodanjohto toimi niin, että puolustusministeri käskee erikseen jokaisen tieyhteyden tukkimisen ja lentokenttien suojauksen. Mikromanageeraus on harvoin toiminut hyvin, johdon aika on kriisitilanteessa kortilla eikä riitä jokaiseen yksityiskohtaan. Ministerillä hyvin harvoin voi olla kymmenien vuosien asiantuntijakokemusta hallintoalaltaan ja sen jokaisesta erikoisalasta. Epidemiamallinnuksen ja terveydenhoitojärjestelmän osaamisen pitäisi löytyä Sosiaali- ja terveysministeriöstä ja sen alaisista virastoista (kuten THL).

Jos tällaista skenaariota vastaan olisi harjoiteltu viranomaisten valmiusharjoituksissa, näin ei olisi tapahtunut. Tässä muutenkin tuntuu siltä, ettei viranomaisilla ole ollut pandemiasuunnitelmia, ei harjoituksia eikä valmiuksia. Tätä olisi vuoden 2003 SARS-epidemian tai viimeistään vuoden 2009 sikainfluenssan jälkeen pitänyt harjoitella. Joulukuussa 2019 järjestettiin Helsinki-Vantaan lentoasemalla muusta syystä huomiota herättänyt harjoitus yksittäisen tartuntavaarallisen potilaan saapumisesta Suomeen, mutta maaliskuun 2020 tapahtumista päätellen ei edes vastuualueita laajemmassa pandemiatilanteessa ollut määritetty etukäteen lentoaseman osalta. Silti esimerkiksi alueellisilla maanpuolustuskursseilla on pandemiatilanteet mainittu yhtenä poikkeusolojen syynä.

Onkohan niin, että parhaiten erilaisiin erikoistilanteisiin on harjoitellut ja valmiuttaan ylläpitänyt puolustusvoimat. Tässä tilanteessa heidän mahdollisuutensa auttaa on lähinnä virka-apu poliisille ja mahdollisesti kenttäsairaaloiden perustaminen.

Aikanaan on käyty paljonkin keskustelua puolustusvoimien ja asevelvollisuuden asemasta. Tuossa keskustelussa on kerta toisensa jälkeen tuotu esille, että myös ei-sotilaallisia kriisejä voi tulla vastaan, ja siviilipalvelusmiesten käyttöä esimerkiksi ympäristökatastrofeissa on mietitty. Pandemiaa en muista mainitun. Joka tapauksessa, tämä on sotaa vastaava kriisi, mutta siviilipalvelusmiehistä on hyvin vähän hyötyä eikä varusmiehistä kovin paljoa enempää. Tämän kriisin armeija on terveydenhoitosektorimme.

Valmiuslainsäädäntömme on tehty toisenlaisiin tilanteisiin ja osin toisenlaisena aikana (pääosin 1991, päivitys 2011). Hyvin laajalle levinnyt vaarallinen tartuntatauti osattiin siinä jo määritellä poikkeusoloksi, mutta esimerkiksi puhelinsovellutusten ja paikannuksen käyttö — kuten esimerkiksi Etelä-Korea on tehnyt — epidemian leviämisen estämiseksi ei löydy siitä, eikä tartuntatautilaista. Lainsäädännön puutteet on syytä korjata ettei kriisitilanteessa jouduta säätämään lakeja pika-aikataululla.

Jälkikäteen voi kysyä, onko Kansanterveyslaitoksen (KTL) ja Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) fuusioiminen 2008 Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi (THL) ja siitä seurannut kymmenen vuotta kulusäästöjä vaikuttanut THL:n kykyyn selvitä tilanteen vaatimuksista.

Vastaavasti USA:n presidentti Trumpin säästötoimet Yhdysvaltain tautikeskus CDC:llä ja pandemian etulinjan tiedustelussa ovat epäilemättä tulleet kalliiksi amerikkalaiselle puolustustaistelulle koronavirusta vastaan. Trump on ehtinyt eliminoimaan niin epidemiavastuuketjun Valkoisesta talosta, kuin 4/5 CDC:n tukiverkostosta kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa. Miten paljon CDC menetti tässä kansainvälisestä tiedustelukyvystään, lienee arvattavissa. CDC:n budjettisäästöt olisivat jatkuneet vielä Trumpin tämänkin vuoden budjettiehdotuksessa.

Terveydenhuollon kriisivalmius

Tässä on sotatilan luokkaa oleva koronakriisi päällä. Tämän kriisin armeija on terveydenhoidon henkilökunta ja teho-osastot sen tankkeja. Terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolelle aiemmin siirtyneet sairaanhoitajat ja lääkärit komennettu tai ilmoittautuneet palvelukseen (”reserviläisiä”).

Mikä on kriisijohdon tilanne? Sotatilanteessa operatiivista toimintaa johtaa pääesikunta ja sen alaiset esikunnat, ei puolustusministeri. Pääesikuntatason johto tuntuu tästä epidemiakriisistä puuttuvan: Helsinki-Vantaan lentoasemakin voi pudota eri ministeriöiden vastuualueiden väliin, tässä tapauksessa Sosiaali- ja terveysministeriö, Liikenne- ja viestintäministeriö, Sisäministeriö ja Valtioneuvoston kanslia (valtion omistajanohjaus, Finavia Oyj).

Jos verrataan talvisodan alkuun, alkoivat armeijan paikalliset yksiköt puolustustaistelun ilman eri käskyä heti vihollisen ylitettyä rajan. Suomi julistettiin sotatilaan vasta tunteja myöhemmin. Paikallisten toimijoiden, lentokentiltä kuntiin ja terveyskeskuksiin saakka, pitäisi kyetä oma-aloitteiseen toimintaan kriisitilanteessa. Ministeriöiden ohjaus ei voi olla kaikkialla puuttumassa jokaiseen päätökseen.

Oma-aloitteinen toiminta vaatii kuitenkin suunnitelmia ja etukäteisharjoituksia. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä tulevien eri tyyppisten kriisien varautumiseen? Puolustusvoimat ovat erittäin tärkeä sotilaallisen kriisin varalta, mutta miten on varauduttu muihin kriisitilanteisiin?

Epidemiakriisi tuo esille myös terveydenhuollon jakautumisen kliiniseen sairaanhoitoon ja sairauksien ehkäisemiseen kansanterveystyöllä. Tässä on analogia sotilaallisella puolella taktiseen ja strategiseen johtamiseen. Kliininen toiminta tähtää yksittäisen potilaan tai sairaalan potilaiden hoitoon, epidemiologinen sairauden leviämisen hallintaan tai estämiseen. Nämä ovat jo ajattelumalliltaan hyvin erilaisia toimintoja. Kliinisen työn hallinta sairaaloissa on kriittisen tärkeää, mutta niin on epidemian hallinta valtion ja maailman tasollakin. Kuitenkin katselukulma ja välineet ovat erilaisia.

Modernin sairaanhoidon monipuolisesta keinovalikoimasta huolimatta ihmisten terveyden suurin suoja on hygienia ja sairauksien ehkäiseminen. Karanteeni ja liikkumisrajoitukset olivat ensimmäisiä kohtuullisen tehokkaita kulkutautien estotapoja ja käytössä jo satoja vuosia sitten. John Snowin havainnosta Lontoossa 1855 lähtien koleraa alettiin torjua pitämällä huolta puhtaan veden saatavuudesta — sairaiden hoitokeinoa jouduttiin odottamaan vielä melkein sata vuotta. Rokotteilla sekä puhtaalla vedellä ja elintarvikeketjulla on eliminoitu suurin osa ihmisiä tappaneista tartuntataudeista kehittyneissä länsimaissa. Antibiootit ja sairaalahoito tulevat tarpeeseen verraten harvoin, kun tauti kuitenkin pääsee iskemään.

Eläinlääkärit

Koronavirus on eläimestä ihmiseen loikannut taudinaiheuttaja, eli zoonoosi. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen zoonoosi, historiallinen lista on pitkä aina isorokosta (naudat) raivotautiin, ruttoon (kirput), borrelioosiin (punkit), salmonellaan (linnut), HIV:in (simpanssit) ja influenssaan (sika- ja lintuinfluenssat). Uusi eläimistä liikkeelle lähtevä tauti on ihmiseen sopeutuessaan ja ihmisestä toiseen levitessään usein vaarallisempi kuin muut taudit, koska ihmiskunnalta puuttuu sille vastustuskyky.

Elintarviketuotantomme perustuu osaltaan suureen määrään tuotantoeläimiä, jotka muodostavat tiheitä asutuskeskittymiä (navetat, kanalat, ym.). Nämä keskittymät ovat herkkiä saamaan uusia tartuntoja, siksi suuria tuotantoyksiköitä suojellaan kehittyneissä maissa sekä ulkopuolisten ihmisten vierailuilta että kosketukselta villieläimiin: salmonellalta suojaamiseksi siipikarja pidetään Suomessa sisätiloissa erossa luonnon linnuista. Tuotantoeläinten taudit ovat zoonoosiriski ihmisille. Raakamaito on ollut yksi vaarallisimmista elintarvikkeista, koska lehmän utareista voi mukaan tulla monenlaisia taudinaiheuttajia, kuten EHEC tai Yersinia.

Esimerkiksi afrikkalaisen sikaruton leviämisen estämiseksi on kielletty lihatuotteiden matkustajatuonti. On määrätty sikojen aitausten ympärille turva-aitaus etteivät villisiat pääsisi tartuttamaan tautia. Tämän takia Kirkkonummelta tammikuussa 2020 löytynyt luvaton ja suojaamaton kasvatettujen villisikojen aitaus metsässä on riski. Suu- ja sorkkataudin leviämisen estämiseksi laitettiin Kymenlaakson kuntia karanteeniin joulun 1959 aikaan. Kyse ei siis ole vain kiinalaisista villieläintoreista, jotka sinänsä ovat epäilemättä vaaran lähde.

Etulinjamme vartijat tuotantoeläinten ja muiden kotieläinten (hevoset) ovat eläinlääkärimme. Heidän saatavuutensa tuotantoeläinten hoitoon maaseudulle on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin (The New York Times, 6.2.2007), epäilemättä muuallakin. Savon Sanomissa (21.11.2018) harmiteltiin, ettei Savon eläinsairaalalle Kiuruvedellä kokeneen lääkärin virkoihin löytynyt tekijää. Osasyy tähän on kahden uran perhe ja puolison työpaikkatoiveet, mutta eläinlääkäreiden kohdalla on toinenkin syy: lemmikkieläimet ja niiden tarvitsema hoito. Lemmikkieläinten hoito kaupungeissa on kevyempää työtä kuin tuotantoeläinten maaseudulla: ei tarvitse päivystää ja ajaa navetalta toiselle vaan voi hoitaa virka-aikaan potilaita lääkäriasemalla. Lisäksi asiakkaiden maksukyky on usein suurempi: lemmikkieläin on perheenjäsen johon on tunneside, mutta yksittäisen tuotantoeläimen hoitoon on maanviljelijän vaikea investoida enempää kuin eläimen tuottoarvo.

Maaseudun kausityövoiman ikuinen ongelma

Maanviljelyn kausityövoiman tarve tyydytettiin pitkään opiskelijoilla, jotka tulivat kesäksi esim. mansikkaa poimimaan vielä 1980-luvulla. Yhteiskunnan yleinen tulotaso on sen jälkeen noussut, eikä kausityön tuottavuus ole noussut vastaavasti, kuten myöskään palkkataso. Tuloksena kausityövoima on nykyään koko kehittyneessä maailmassa (Pohjois-Amerikka ja pääosa Eurooppaa) siirtotyöläisiä köyhistä maista. Kausityövoiman värväys on välillä johtanut ikäviin tapauksiin.

Koronavirusepidemian kohdalla on kausityövoiman värväykselle kaukomailta tulossa stoppi, mikä olisi varmaankin edessä tulevaisuudessa joka tapauksessa. Olemmeko valmiit maksamaan kausituotteista esim. 3 kertaa nykyistä kovempaa hintaa, jos vaihtoehtona on tuontimansikkahillo vaikkapa Etelä-Afrikasta? Ehkä nyt on lopulta aika miettiä kestävää ratkaisua maaseudun kausityön ongelmaan.

Mitä tilalle? Suomen maanviljelijät ovat nyt kovassa paineessa sen suhteen, miten valmistautua satokauteen kesällä. Ratkaisuja tai sitovia lupauksia ratkaisuista kaivataan heti. MTK ja Teollisuusliitto vaativat yhdessä ratkaisumallia, jossa kotimaiselle (esim. lomautetut, työttömät) työvoimalle maksettaisiin käytännössä samaan aikaan työttömyyskorvausta, majoituskorvausta ja sen päälle maanviljelijän maksamaa palkkaa. Tämä on ehkä hätäratkaisu tälle vuodelle, mutta muuttuu helposti pitkäaikaiseksi, joten siitä on käytävä periaatteellinen keskustelu.

Kaikuja kesältä 1917 ja Väinö Linnan kirjoista tuo taas MTK:n jyrähdys, että valtion pitää viime kädessä taata työvoima poikkeuskeinoin: puolustusvoimien virka-avulla tai työvelvoitteella. Jotenkin tuntuu siltä, etteivät maanviljelijät vieläkään osaa suhtautua työntekijöihin silleen normaalisti. Onko asenne sitä, että on omalla maalla tehtyä aitoa työtä ja sitten sitä vähempiarvoista palkkatyötä?

Yksi pikaratkaisu voi ainakin osaltaan olla työllistää maan vastaanottokeskuksissa olevat turvapaikanhakijat ja ehkäpä muutkin työttömät maahanmuuttajat. Heidän kohdallaan on vain oltava tarkkana, ettei työsuhde muutu hyväksikäyttötilanteeksi, kuten Australian työviisumien kohdalla. Juuri paikalle asettuneisiin maahanmuuttajiin perustuu ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan kasvihuonetuotanto. Olisiko tuosta opittavaa muuallakin?

Turvapaikanhakijoiden työvelvoite ei sinänsä ole mitään uutta. Suomen tiedustelun sotilasjohtoa määrättiin pakenemaan maasta 1944 ja Ruotsissa heitä majoitettiin savotoille metsätöihin (kts. Kairinen, 1987. Marttisen miehet: Asekätkijäveljet). Samoin Espanjan sisällissodan varattomat pakolaiset saivat oleskeluluvan Ranskassa helpoimmin ryhtymällä linnoitustöihin itärajalla (Beevor, ”Taistelu Espanjasta. Espanjan sisällissota 1936-1939”, 2006).

Pandemian hinta: kansantalous ja valuutat

Erityisen outoa koronaviruspandemian talousvaikutuksista käydyssä keskustelussa on se, että puhutaan velkojen yhteisvastuusta (Etelä-Euroopan maat) tai vastustetaan sitä (Pohjois-Euroopan maat). Joko asiasta keskustelevat ministerit ja poliitikot eivät ymmärrä asiaa lainkaan tai kyse on pelkästä teatterista äänestävälle yleisölle.

Taloustuho liikkumisen täyspysähdyksestä on suursodan luokkaa mittasuhteiltaan, eikä suursotia ole ennenkään pystytty maksamaan valtion velanotolla tai veroja kiristämällä. Perinteinen rahoitusmuoto, meilläkin käytössä niin I kuin II maailmansodassa, on painaa rahaa, eli inflaatio. Yksikään Euroopan maa, tai ainakaan euromaa, ei liene sellaisessa rahoitusasemassa, että pystyisi maksamaan tämän kustannukset normaalilla talouspolitiikalla. EKP ilmoittikin aloittavansa rajattoman valtioiden lainapapereiden osto-ohjelman 26.3.2020.

Tuloksena euron arvo laskee, muttei ainakaan suhteessa useimpiin vertailuvaluuttoihin. Muilla valuutta-alueilla kun on sama valtavien kulujen rahoitusongelma, jotka ratkaistaneen sielläkin samalla tavalla. Koska muutkin näin tekevät, on euroa itse asiassa pakkokin huonontaa, ettei euro revalvoituisi raskaasti. Sama pakkotilanne koskee myös muita yksittäisiä valuuttoja & valtioita.

Luulisin, että tämä on lopulta olemassa olevista vaihtoehdoista tuskattomin rahoitusmuoto tälle katastrofille.

Vielä kurkistus kulkutautien historiaan…

Ihmiskunta on toki kokenut tämän ennenkin, monen monta kertaa. Kuuluisin esimerkki on toki musta surma, mutta kuppa, kolera, isorokko, espanjantauti ja monet muut tappavat infektiot ovat levinneet pandemioina ennenkin. Ennen vanhaan meillä ei ollut todellista lääketiedettä taistelemaan tauteja ja niiden leviämistä vastaan. Tautien syytä ei tunnettu, influenssankin nimi tulee siitä, että sen luultiin astrologisin perustein johtuvan tähtien ”vaikutuksesta”. Hieman tieteellisempi oli teoria miasmasta, huonosta ilmasta. Vaikka nykypäivän ihmisillä on luonnontieteellinen lääketiede apunaan, ei se ole estänyt uskomushoitojen tai muiden epätieteellisten ajatusten leviämistä.

Julkinen keskustelu, varsinkin sosiaalisessa mediassa, on täynnä valeuutisia, syntipukkeja ja vääriä ihmelääkkeitä. Näin myös ennen, ilman somea tai edes sanomalehtiä, pääosin kuulopuheiden levittämänä. Tuntui varmaan täysin loogiselta ratkaisulta yrittää pysäyttää paiseruton leviäminen marssimalla puolialastomana itseään ruoskien, kuten flagellantit.

Toisaalta tarkkanäköinen havainnoija saattoi aavistaa jotain oikeansuuntaista ilman tietoa taudinaiheuttajista:

”Ei riitä, että terveet suljetaan sisään tai sairaat siirretään pois, ellei myös jäljitetä ja eristetä niitä, joiden kanssa sairaat seurustelivat ennen kuin huomasivat olevansa sairaita, eikä kukaan tiedä, kuinka kauas taaksepäin on mentävä ja mihin lopettaa.”

Daniel Defoe, Ruttovuosi, 1722.

Tehokkain tunnettu työkalu kulkutaudin pysäyttämiseksi oli karanteeni, ja sen käyttö ruttoepidemian hillitsemiseen otettiin käyttöön Suomessakin — kohtalaisella menestyksellä. Aina ei kuitenkaan sen käyttöä osattu ja sodat liikkuvine armeijoineen levittivät yleensäkin kulkutauteja tehokkaasti. Varhainen ohjeistus sairauden diagnotisointiin, mahdollisiin vaihtoehtoisiin ja vaarattomampiin diagnooseihin, tautiepäilyn karanteeniin ja sairastuneiden eristämiseen muusta väestöstä taas löytyy Vanhasta testamentista, 3 Moos. 13 spitaalitaudista. Ohjeistus on varmaankin ollut aikanaan hyödyllinen, mutta virhepäätelmänä siinä oletettiin talojenkin sairastavan samaa tautia (lieneekö kyseessä enemmänkin home). Ohjeisiin perustuen spitaalisia eristettiin Suomessakin vielä 1700-luvun loppupuolelle saakka Seilin saarelle.

Jos hän huomaa, että tautia on seinissä vihertävinä tai punertavina läiskinä, jotka ovat syöpyneet seinän pintaa syvemmälle, hän tulkoon ulkopuolelle ovensuuhun ja sulkekoon talon seitsemäksi päiväksi. Seitsemäntenä päivänä pappi palatkoon katsomaan, ja jos tauti on levinnyt seinissä, hän käskeköön repiä irti ne kivet, joihin sitä on tarttunut, ja viedä ne kaupungin ulkopuolelle saastaiseen paikkaan. Talon sisäseinät kaavittakoon kauttaaltaan, ja kaikki, mitä niistä irtoaa, vietäköön samaten kaupungin ulkopuolelle saastaiseen paikkaan.

3. Mooseksen kirja, 14. luku, 37‒42.

Kun todellista syytä tappavalle kulkutaudille ei tunnettu, muukalaisviha tuntui myös joillekin järkevältä reaktiolta. Joukosta uskonnoltaan erottuvat ja outoa kieltä keskenään puhuvat juutalaiset keksittiin helposti syntipukiksi.

Pakeneminen turvaan eristyksiin huvilalle maaseudulla oli keskiaikaistenkin rikkaiden ulottuvilla. Ilman Netflixiä, chillasivat Giovanni Boccaccion Decameronen nuoret kertomalla tarinoita toisilleen. Restiamo a casa — kuten nykyitalialaiset sanovat.